Olen kotoisin Kihniöltä ja Tampereen keskustasta. Maalainen ja keskikaupungin kasvatti siis. Aikuisiällä tein pyrähdyksen lähiöön ja Nokialle ja palasin keskustaan muuttaakseni sieltä vähän alle kolmikymppisenä takaisin maalle, Lempäälään. Ja sieltä Akaan Viialaan, vuonna 1998.
Rakastuin Viialaan. Rakastuin yhteisöön, jossa kylillä puhutaan tuntemattomille ja jossa kioskin luukulla voi ihan hyvin lukea "Auki säätilan ja mahdollisuuksien mukaan"eikä se ole niin nokon nuukaa. Tunsin olevani turvassa, tunsin olevani kotona.
Viiala on paikka, jossa haluan kasvattaa lapseni. Lähellä puhdasta luontoa. Turvassa. Ja sieltä haluan lennättää pikku linnunpoikaseni maailmalle.
Yhteisöllisyys on voimavara, jota pitäisi suojella ja vahvistaa. Varsinkin näinä päivinä, kun nuorissamme on yhä enemmän pahoinvointia ja vanhemmus on hukassa liian monilta. Työssäni olen seurannut lasten ja nuorten elämää kohta 20 vuotta ja nähnyt, mitä perheiden pahoinvointi tekee seuraavalle sukupolvelle. Joku viisas sanoi, että lapselle riittää, kun on edes yksi turvallinen aikuinen elämässä. Ja sehän voi olla vaikka naapuri, koulukaverin mutsi tai faija.
Perheiden hyvinvointia ja vanhemmuutta pitäisi tukea ja yhteiskunnan varoja pitäisi vielä jostain kaivaa varhaisen tukemisen keinoihin. Siinä vaiheessa, kun puhutaan lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle, on hintalappu on kestämättömän kova. Niin euroina kun koko perheyhteisön kärsimyksinä mitattuna. Sijoitusta edeltää jo monta toimenpidettä, mutta lieneekö niissä riittämättömyyttä ja tulisiko apua hakea kolmannen sektorin toimijoilta? Meillä Viialassa nuorisotoimen palveluja täydentää isien ja äitien ylläpitämä nuorisokahvila. Ehkä pieni juttu ja ehkä ne kipeimmin avuntarpeessa olevat nuoret eivät koskaan eksy kahvilaan, mutta moni muu eksyy.
Yhteisöllisyyttä ei saa rahalla. Vai saako?
https://akaanseutu.fi/2016/06/06/kylapaallikko-susanna-saxberg-juhlii-pyoreita-koko-kylan-kanssa/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti